we're waiting for the sandman but he never hears the call

Olen ollut taas liikaa omissa maailmoissani, en ole muistanut jakaa mitään teidän kanssanne. Katupöly ja sininen taivas ja kuiva asvaltti tekevät iloiseksi; ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomaan kevään tulevan. Aiemmat keväät olen kulkenut sumussa, nukkunut läpi aurinkoisten päivien ja herännyt paahteeseen ja kukkaketoon. En muistanut, miten kaunis kevät voi olla ja miten upeaa on nähdä, kun luonto herää talviunilta.

Olen paljon pirteämpi kuin ennen, vaikka edelleen väsymys värjää silmäntaustat harmaiksi ja suhisee aamuisin päässä. Koulussa minulla on enemmän kursseja kerralla kuin on koskaan ollut, ja olen salaa hyvin ylpeä. Minä, joka ennen en osannut nousta sängystä ja jolle kynän käteen ottaminen oli liian suuri voimainponnistus, käyn nyt joka päivä koulussa ja olen välillä jopa sosiaalinen. Olen täysin eri ihminen kuin vuosi sitten.

En tiedä, onko sillä jotain tekemistä psykoterapian kanssa. Olen parin viikon ajan käynyt kaksi kertaa viikossa harmaamattoisessa huoneessa, jossa istuu hoikka polkkatukkainen nainen joka kuuntelee hiljaa. On ollut vaivaannuttavaa puhua tuntemattomalle, mutta olen tehnyt parhaani. Vaikeinta on, kun hän ei kommentoi sanomisiani mitenkään, nyökkäilee vain ja esittää lisäkysymyksiä. Se ei ole keskustelua. Välillä syyttävät ajatukset valtaavat mielen ja hiljaisuus venyy ahdistusnauhaksi, mutta yritän parhaani.

Pimeys on kai edelleen susivaatteissa jossain sisälläni, se hiipii ja raapii mutta enää vain vatsantaustaa, ja saan sen pakenemaan hetkeksi jos haluan. Kaipaus sen sijaan on kasvanut, se tahtoo kaikkea mutta samalla ei mitään, se on ääretön musta aukko joka imee ilmaa keuhkoistani. En ole vielä saanut selville, mitä varten se siellä on, mitä se tarvitsee, mutta ehkä se kertoo minulle pian. Luulen, että hedonismini ja jatkuva nautinnon tavoittelu ovat sen aikaansaannosta. Minä nimittäin syön, leivon, luen, juoksen, katselen, haaveilen, ihastelen ja teen mitä vain saadakseni hetkeksi sen kaipauksen puristamasta keuhkojani.

Minulta kysyttiin, millaisen kirjan kirjoittaisin, jos kirjoittaisin sen nyt. (Ihanaa, kysymys. Minulta saa jatkossakin kysyä mitä vain mikä askarruttaa, vastaan mielelläni. Tai jos sinulla on jokin ongelma, kerro vaikka anonyymisti kommentissa, vuodata kaikki.  Vastaan sinulle. Haluan olla avuksi.) Mielikuvitukseni lähti laukkaamaan. Tällä hetkellä äidinkielen soveltavalla kurssilla olen luonut henkilöhahmoa pojasta, joka on jonkin verran vanhempi kuin minä mutta täysin hukassa. Olen hiukan kiintynyt häneen, vaikken uskonut että miespuoliset henkilöt saisivat minut samaistumaan. Hän on herkkä ja elämän runtelema, maailma ei ymmärrä häntä. Haluaisin käsitellä kirjassani ihmisten välistä väkivaltaa jollakin tavalla, sekä ihmisen väkivaltaa itseään kohtaan. Myös rakkaus ja ihastuminen toista ihmistä kohtaan kiehtoo. Nyt olen kovasti opiskellut hyvän tekstin rakennuspalikoita, joten ehkä joku päivä saan itsekin sellaisen aikaiseksi.

no need to worry 'cause everybody will die

Aina kirjan tai tv-sarjan loppuessa tulen täydellisen surulliseksi. Tuntuu kuin joka kerta menettäisin ystävän. Toisinaan se on hyvinkin raastavaa. Samaistuminen on niin voimakasta, että luopuminen ja sen tajuaminen, ettei kyseisiä hahmoja ole olemassa todellisuudessa, saa aikaan painon syvällä rintalastan alla. Ja kuitenkin ne henkilöt ovat jollain tavalla paljon aidommin todellisia kuin minä itse, ne rakentavat minut, ne ilmaisevat tunteeni eivätkä kysy kuka olen, vaan pyyteettömästi kertovat minulle tarinansa. Minusta se on jotain hyvin kaunista. Kannan jokaista lukemaani kirjaa ja muuta minua koskettanutta tarinaa mukanani kaikkialle. Minä olen ne tarinat. Ihmiset ovat käveleviä tarinoita, mutta useimmat pitävät tarinaverkkonsa piilossa häpeän, epäluulon ja muiden tämänkaltaisten muurien takana.

Tämän takia haluan myös itse kirjoittaa romaanin. Minulla on palava tarve kertoa tarina, luoda todellisuus joka on aidompi kuin oma elämäni ja antaa se ihmismeren kuljetettavaksi. Haluan luoda lukijalle uuden ystävän, joka on rehellisempi kuin yksikään ihminen, jonka päättyminen jättää häneen samanlaisen aukon kuin jokainen lukemani kirja minuun ja jonka jättämän tyhjän tilan hän on nälkäinen täyttämään uudella täydellisen surullisuuden kokemuksella. Mitä ikinä kirjoitankin, haluan sillä kannustaa ihmisiä lukemaan. Sillä kirjat, jos ei mikään muu, tekevät elämästä kauniin.

Jaan kanssanne katkelman romaanista, jonka olen hiljattain lukenut. Tämä pätkä sai minut muistamaan, miten paljon rakastankaan tyttöystävääni.

Hän istui vuoteella katsellen nukkuvaa joka piteli häntä unissaankin kädestä. Hän tunsi tätä kohtaan sanoiksi pukematonta rakkautta.
Terezan uni lienee ollut hyvin kevyttä, sillä äkkiä hän avasi silmänsä ja tuijotti Tomášia häkeltyneenä.
"Minne sinä katsot?" kysyi Tereza.
Tomáš tiesi ettei hän saisi herättää Terezaa, että hänen olisi palautettava tämä unen helmaan. Siksi hän yritti vastata niin että sanat synnyttäisivät Terezan mielessä uuden unen.
"Katselen tähtiä", hän sanoi.
"Älä valehtele, et sinä katsele tähtiä, sinä katselet alas."
"Tähdet ovat allamme, olemme lentokoneessa", vastasi Tomáš.
"Ahaa, lentokoneessa", sanoi Tereza ja puristi entistä tiukemmin Tomášin kättä. Sitten hän nukahti jälleen.
Tomáš tiesi Terezan katselevan nyt korkealla tähtien yllä lentävän lentokoneen pyöreästä ikkunasta.

- Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

blame it on my a.d.d., baby

Sulan jo ennen lunta kun ajattelen kevään tuloa, sulan maan kamaraan ja tartun siihen kiinni. Olen keväisin aina liian väsynyt, ja vaikka olen aina väsynyt niin silloin olen kuollutväsynyt. Se väsymys on jotain hyvin lamauttavaa ja pelottavaa enkä jaksa sitä, toivon että se ei tule. Yritän piirtää ympärilleni lasiseinän josta se ei pääse läpi, pidän itseni liikkeessä ja suljen kaipauksen pois.

Olen koettanut piirtää muutakin, luonut kasvojen symmetriaa, kuvia naisista joita ei ole muualla kuin jossain missä ei elä ihmisyys. Haluaisin kovasti luoda jotain kaunista ja sellaista, joka saa ihmiset tuntemaan, mutta minulla on liian nuori pää sellaiseen. Haluan kasvaa nopeasti, kerätä kaiken maailman tiedon ja jäsentää ne hermosoluissani järjestykseen, jota kukaan ei ole ennen nähnyt.

Se eräs josta en yleensä kirjoita, ristikäämme hänet vaikka rosaksi, oli meillä yötä. Aina kun tapaan hänet ja hän lähtee, jäljelle jää epämääräinen tunne, joka voi olla kaipaus tai riittämättömyys tai mikä vain. Hän on todellisuudessa melko ärsyttävä ihminen enkä edes tiedä mistä pidän hänessä, mutta silti haluan viettää hänen kanssaan aikaa ja tehdä hänet iloiseksi, haluan päästä selville tuosta mysteeri-ihmisestä joka toimii ja ajattelee juuri päinvastoin kuin normaali-ihmiset ja puhuu toisinaan kuin elämää nähnyt mies, ei suinkaan niin kuin olisi nuori ja tietämätön tyttö kuten minäkin. Hänen läheisyydenkaipuun puutteensa ja sulkeutuneisuutensa on erikoisinta, mitä olen ihmisessä nähnyt.

Ja minulle on edelleenkin mysteeri, mitä hän minusta ajattelee. Olen ollut välillä hyvin hölmö häntä kohtaan ja ihmettelen, miksi hän ei ole pistänyt välejä poikki kuten useissa vastaavissa tilanteissa tapaa tehdä. Olen samaan aikaan hämmentynyt ja hiukan toiveikas, jospa en olekaan ihan säälittävä hänen mielestään. Joka tapauksessa, vaikka rosa usein jättää ajatuksiini epämääräisiä, häiritseviä tuntemuksia, nautin hänen seurastaan ja nauttisin siitä mielelläni lisää.

Olen onnellinen mutta kuten aina, en saa ruoan, terveellisen elämän ja täydellisen kehon kolminaisuuden ristiriitaa pois mielestäni. Se täytyy kai vain hyväksyä.

keskellä liikenteen en tiedä minne mä meen

Elämäni on sotkua sotkua sotkua. Jalat kävelevät alta pois ja mieli vain vaivalloisesti keikkuu mukana, ja vaikka se ei tee mitään, se on niin maan perkeleen väsynyt ja siitä tietää että kevät on tulossa. Ajatukset ovat turvonneet kuin pullataikina niin ettei päähän mahdu mitään, olo on ahdistavan tukala ja haluan vain tyydyttää kyltymätöntä hedonismiani, unohtaa kaiken pahan tuhlaamalla rahaa, syömällä, kuuntelemalla musiikkia, liikkumalla. Haluan seksiä ja läheisyyttä, loputtoman tahmaisia suklaaleivoksia, hikisiä urheiluliivejä, mitä vain millä voin hukuttaa tämän pahan pois, välttyä ajattelemasta ja olla onnellinen. Sillä mielihyvähän tuo onnea, niinhän?

Terapia alkaa muutaman viikon sisällä ja todellakin tarvitsen sitä. Elän jatkuvassa kierteessä, johon kuuluu ruoan ajattelua, syömistä, itseinhoa, väsymystä ja sen tajuamista, että tähän oloon tarvitsee vain lisää ruokaa. En minä tätä halunnut, halusin idyllisen elämän, hedonistisen kyllä mutta onnellisen. Nyt minulla ei ole itsekuria eikä voimia ajatella, teen vain mitä haluan ja kadun ja sitten filosofoin että jos saan mitä haluan, olen onnellinen.

Ja kun saan haluamani, ainoa mitä tunnen on syyllisyys ja koko painajainen alkaa alusta.

Entä mitä nyt haluan? Haluan tyttöystäväni tänne, kaipaan häntä niin ja haluaisin vain rutistaa ja käpertyä suojaan. Haluan kouluvelvollisuudet hoidetuksi, haluan nukkua, haluan leipoa ja syödä, haluan ratsastaa ja olla tallilla, haluan hukuttaa pääni tyynyyn ja huutaa, mitä vain millä saan tämän kaiken pois.

Te pyysitte minua listaamaan hyviä puolia itsestäni. Tässä mielentilassa niitä on äärimmäisen vaikea keksiä, mutta: 1) olen hyväntahtoinen, 2) olen fyysisesti terve ja 3) elämässäni on paljon juuri sitä mielihyvää mitä haluan. (En vain millään osaa käyttää sitä hyväkseni vaan olen kyltymätön porsas.)

(Ja se yksi josta en koskaan kirjoita vaeltaa mielessä, minä haluan olla rauhassa mene pois. Vaikka kaipaankin.)